Sydämeni jättää yhden lyönnin välistä aina, kun näen kauniita puutaloja. Rintamamiestaloja ja puutalorivareita, Puu-Vallillaa, -Käpylää. Narisevia lautalattioita rakastaneen äitini säntillisen (mahdollisesti myös täysin tahattoman) koulutuksen ansioista kaikki mikä vivahtaa romanttisella tavalla kulmistaan kärsineeltä ja aavistuksen nitisee liitoksistaan, on kaunista.

Mutta Turku on aivan toista maata. Jos muualla jää puuttumaan yksi sydämenlyönti, Turussa pysähtyy koko sydän.

Rakastuin ensimmäistä kertaa Port Arthuriin (tai Portsaan, niin kuin paikalliset sanoo) muutaman vuoden ikäisenä. Tuolloin hämmennyin kolmesta kerroksesta omaa kotia, jota pikkuserkkuni asuttivat, sekä lapsille omistettua kokonaista ullakkoa, jonka siskonpedillä maatessa pystyi näkemään kattoikkunasta tähtiä.

Kaikkein kamalinta tässä on se, että Turussa nuo unelmieni kodit ovat aivan naurettavan edullisia, varttimiljoonalla saa jo hieman toista sataa neliötä. Minun kaupunkini vanhoista puutaloista samaisella summalla irtoaisi 70 neliötä, hieman etelämpänä metropolin sykkeessä 40-50 alkaa olla jo ulosnaurun asia.

Voi Turku, miksi olet niin väärällä puolella Suomenniemeä.

Kuva: portsa.ts.fi (Valitsin tekstiin mahdollisimman ruman kuvan, jonka keskipisteenä on vanha Nissan Sunny, eivätkä suinkaan nuo kauniit talot. Ettei vaan tulisi paha mieli.)

Jos se olisi taloudellisesti mahdollista, muuttaisin jossakin elämäni vaiheessa pieneksi hetkeksi mökille. En kaipaisi kaupungin hälinää tai juoksevaa vettä, junia tai busseja, supermarketteja tai kahviloita. Kaipaisin vain järven, takan, kahvinkeittimen, puusaunan ja pari ämpäriä, joilla kantaa sisälle tiski- ja pesuvettä. Niin no, ja läppärin, jonkinlaisen toimivan verkkoyhteyden ja työn, jota voisin tehdä etänä 95 prosenttia kuukauden työpäivistä.

Mökin viereisellä tontilla on jonkun koti. Siis ihan oikea koti, ei mikään vapaa-ajan asunto tai kesämökki. He asuvat siinä vuoden ympäri, aivan järven rannalla. Ilman juoksevaa vettä. Ja heillä on koira, joka on varmasti onnellisempi vapaudestaan kuin yksikään kaupunkikoira.

Olen viime aikoina miettinyt paljonkin askeettista elämistä. Se kiehtoo minua suunnattomasti, ehkä juuri siksi, että askeettisuus on hyvin kaukana omasta arjestani.

Vuosi pari sitten kohkattiin Dave Brunon 100 tavaran haasteesta, jossa kehotettiin kuluttajia rajaamaan tavaramääränsä sataan tärkeimpään. Haasteen pitäisi mielestäni olla edelleen pinnalla, ihan jo siksi, että oppisimme kuluttamaan tietoisesti ja tarkkailemaan osto- ja asumistottumuksiamme.

Opiskelijana vuosittainen budjettini ei huimaa juuri kenenkään päätä, joten olen joutunut tiedostamattakin tekemään itselleni oikeita, laadukkaita ja tärkeitä valintoja ja luopumaan tarpeettomista ostoksista ja hankinnoista. Suurimman lohkon budjetistani vie asuminen, jossa olisi yhtä sun toista parannettavaa.

Haluaisin joskus asua matalaenergia-talossa, hoitaa osan lämmityksestä polttamalla roskia (tiesitkö, että kaikki elintarvikejäte on nykyään poltettavaa ja tuottaa vähemmän päästöjä kuin ennen?) ja hyötykasvimaan. Jos koskaan rakentaisin talon, pyrkisin rakentamaan sen mahdollisimman luonnonmukaisista materiaaleista, kuten savesta ja heinäpaaleista, ehkä jopa autonrenkaista. Veden voisin kantaa suoraan järvestä tai kaivosta (siis myös sen pesuveden), sillä vesijohtovesi ja kaikki sen käsittelyn prosessit kuluttavat valtavat määrät energiaa. WC:n huuhtelu juomavedellä tuntuu yhdeltä typerimmistä keksinnöistä koskaan.

Jos palataan takaisin maan pinnalle ja tähän hetkeen, seuraava askel kohti ekologisempaa elämää on se, että uusiokäytän käyttämättömät tekstiilit matonkuteiksi. Siinä mattoa virkatessa onkin hyvä parannella maailmaa ja haaveilla tulevansa joskus toimeen pelkillä aurinkopaneeleilla ja minituulimyllyillä. SIis ihan oikeasti.

Kuvassa oleva koira ei ole naapureiden, vaan oma, jonka antaisin aina käyskennellä vapaana, jos se vaan olisi mahdollista.

Edellisen keittiön omistava ystäväni on saanut parvekelaatikkoonsa kasvamaan erinäisiä yrttejä ja salaatteja. Minulla ei ole harmainta aavistustakaan, mitä hyötykasveja kuvissa esiintyy, mutta varsin virkeältä ne näyttävät.

Istutin tänään itsekin, lehtisalaattia ja ruohosipulia. Toista kertaa koskaan. Toivoa kai on, jos vaan muistan vielä ensi viikolla ylipäätään istuttaneeni jotakin.

Ruohosipuli on ehdoton lempiyrttini. Sopii erinomaisesti esimerkiksi raikkaisiin salaatteihin sellaisenaan, keittoihin tai suoraan maasta suuhun. Lehtisalaatin kerrottiin olevan helppo salaatti kasvattaa, mutta se jääköön nähtävksi.


Ystäväni keittiö, joka tulee pian tiensä päähän ja kissa, joka ei vielä tiedä joutuvansa luopumaan ikkunalaudasta remontin yhteydessä. Alkuperäiskuntoisen keittiön kaapistojen ovat ovat hurmaavat ja keittiön välitilan lisäksi myös kylpyhuone on vuorattu mosaiikkilaatalla – seinät mustilla, lattia valkoisilla. Myös kylpyhuone kokee karvaan kohtalon remontin yhteydessä ja kylpyamme, alkuperäinen sekin, vaihtuu suihkunurkkaukseen.

Vaikka keittiö on käyttökelpoinen ja herttaisella tavalla kaunis, on se käytettävyydeltään tullut tiensä päähän. Tuleva keittiö on tarkkaan harkittu ja siitä tulee upea!

Kuvat: MENOSUNOCEROUNOLookslikegooddesign.comista

Meksikolainen MENOSUNOCEROUNO on tehnyt selviytymispaketin, End-of-the-world-survival-kitin. Pakettiin on koottu muun muassa tulitikkuja, vettä, Abuelita-suklaata ja mayalaista anislikööriä Xtabentúnia.

Mustan ja vaarallisen keltaisen liitto on vaikea, mutta näyttää superhyvältä, silloin kun sen osaa  tehdä oikein. Typografiankin merkitys korostuu minimalistisissa kääreissä.

Minäkin tahdon maailmanlopun muistikirjan, joka on kääritty silkkipaperiin.

P.S. Googletus kertoi, että Abuelita-pala kuuluu tyypillisesti upottaa maitoon ja juoda kuumana kaakaona. Harmi vaan, että suklaa on Néstlen valmistama.

Kuvat: Andregiesemann.com

Vom bleiben -kuvasarjan takaa löytyvät valokuvaajat André Giesemann ja Daniel Schulz. Saksan yökerhomeininki on jotain aivan muuta kuin lintukodossa, mutta on näissä siitä huolimatta jotakin tuttua.

Kuinka helppo onkaan kuvitella tiloihin satoja ihmisiä, spotti- ja strobovaloja, hien ja hajuvesien sekainen hengitysilma sekä alkavia ja päättyviä elämänjaksoja. Kuvat on otettu hetkenä, jona kansa on siirtynyt elämässään eteenpäin ja valot laitettu päälle. Rumaa ja kaunista.

Yhdessä elämänvaiheessa olin vakuuttunut siitä, että minun olisi kuulunut syntyä Saksaan. Se alkoi ehkä rakkaudestani Berliiniin, mikä löytyi syrjäisestä, turistien kansoittamattomasta kuppilasta. Törmäsimme siellä maahan muuttaneeseen, muistaakseni australialaiseen ohjaajaan, joka tiesi kertoa ohjaamansa dokumentin näkyvän myöhemmin samana vuonna Ylellä. En kuolemaksenikaan muista ohjaajan nimeä, saati dokumenttia, mutta se taisi liittyä jollakin tapaa Mannerheimiin.

Toisaalta se saattoi myös alkaa saksalaisesta perheestä ja pitkistä maanteistä, joita reunustivat Suomen mittapuulla järjettömän suuret ja humisevat tuulimyllyt. Siitä kylästä, joka jossakin vaiheessa täyttyi YK:n koulutusta käyvistä sotilaita ja jonka katuja ei edes Google ole käynyt kuvaamassa.

Pidän saksaa kauniina kielenä. Sen kauneus muodostuu luultavasti luvattoman monikonsonanttisista sanoista ja kieliopin vaikeudesta. Olen unohtanut akkusatiivi-, datiivi- ja genetiivitaivutukset sekä lauseopin, mutta osaan edelleen taivuttaa suussani sanat oikeanlaisiin olomuotoihin ja ymmärrän vielä jonkin verran puhetta. Ensi syksynä toivottavasti enemmän, jos saan mahdutettua aikatauluuni saksan kursseja.

Totta puhuakseni, rakkauteni saattoi alkaa myös niistä saksalaisista, jotka ajelivat kylällämme vanhalla autolla, jonka takatuulilasiin oli kirjoitettu Metallican logoa varioiden ”Makkara”.

En ole liiemmin vappuihmisiä. Totta puhuakseni pakoilen juhlaa järjestelmällisesti joka vuosi. Riensin teini-ikäisenä riittävästi paikoissa, joissa jäin useamman juhlahumuisen teekkarin alle (kirjaimellisesti, muun muassa Tuomiokirkon portailla ja metron liukuportaissa).

Vaikka lakki saakin aikaan nostalgiaryöpyn, en ole sitä päähäni pistänyt sitten ylioppilasjuhlien. Niitä seuraavan vuoden vappuna päätäni koristi veljeni lakki, sillä omani oli tuttuun tapaan hetken hukassa. Sittemmin olen nähnyt lakkini vain vaatehuoneen ylähyllyn perimmäisessä nurkassa.

Mutta hyvä ruoka mahtavien tyyppien kanssa ei ole koskaan pahitteeksi. Olkoonkin, että eilinen oli kuorrutettu ilmapalloilla, serpentiineillä sekä muutamalla hassulla hatulla ja naamarilla. Yhtälöön kuului olennaisesti Konna, joka löysi pihamaalta pitkän, paksun ja kostean kastemadon.